Kauden 2009 tähtihetkiä

Kaudella 2009 tuli käytyä kalalla jonkin verran, enemmänkin olisi voinut siihen satsata jos aikaa olisi ollut enemmän irrotettavana. Pääasiallisesti tuli keskityttyä kesäloman aikaan, ja siihen viiteen viikkoon mahtuikin monenlaista kokemusta. Myös kesäkauden viikonloput menivät melko tiiviisti vesillä.

Kesäloman avaus oli juhlava, kun ensimmäisenä lomapäivänä toisella heitolla laiturilta kiinni jysähti kolmekiloinen hauki. Oli jotenkin raukean oloinen, varmaankin lämpimistä vesistä johtuen, ja antoi melko pienillä tappeluilla periksi. Ruokakalaksi sen otin, ja mukava alku lomalle kaikin puolin. Haukea tulikin kauden mittaan aika pirusti, tosin pääasiallisesti kooltaan tuota kolmen kilon luokkaa, joten suurhauet pysyivät piiloissaan edelleen. Naapurin mies nappasi pari suvea takaperin kymppikiloisen, joten sitä mörköä kohden ne ajatukset usein tuntuvat tempautuvan.. No, ehkä vielä jonakin päivänä!

Kun sitten ehdin varsinaisesti vesille asti, oli haaveissa tietysti kuha. Päivän mittaan tuli pähkäiltyä viehetaktiikoita, iltasella pukattiin vene vesille, vavat vireeseen ja vieheet vetoon. Kesän paras ottipeli tuntui taas olevan savumuikun värinen Rapala Original floating. Se on jotenkin ihan voittamaton vehje tuolla tummavestisellä järvellä. Minulla on kaksi vapaa vedossa, ja enpä kovin montaa kalaa uistelureissuilla muulla kuin savumuikulla saanut. Voittavaa kokoonpanoa ei vaihdeta, joten toisessa vavassa testailtiin erinäköisiä kuvia mutta toisessa kiskotaan savumuikkua alusta loppuun. Toimii kuin junan vessa.

Kesän riemukkain uistelureissu oli jäädä täysin kalattomaksi. Olin pyörinyt illansuussa parisen tuntia auringonlaskua ihaillen järvellä, ilman kalan kalaa. Kaksi kertaa oli jotain kiinni, mutta irtosivat ennenkuin sain edes näkösälle. Olin tulossa selältä, päättäen ajella takaisin rantaan ja lähteä vetämään unta palloon. Lähdin tekemään venellä laajaa kaarta kohden lahtea, jonka pohjukassa laiturimme on. Kesken kaarron alkoi döörin räikkä huutaa. Ei muuta kuin vapa kouraan ja kelaamaan, mutta taas sama juttu. Siimaa oli ehkä 10 metriä enää ulkona kun irtosi. Ja silloin söi miestä. Hetken ajattelin kelaavani siimat sisään ja ajavani urku auki lahdenpohjaan. Päätin kuitenkin laskea muikun takaisin uimasille, ja kuinkas sitten kävikään.

Olin laskenut siimaa ehkä 15 metriä ulos, kun vesi vaahtosi. Siima juoksi vielä ulos kun alko sellainen polskiminen veneen takan että oksat pois. Jotain oli siis napannut kiinni paikallaan olevaan vieheeseen jota laskin ulos. Sen on pakko olla hauki, ajattelin polskimisen nähdessäni. Lähdin kelaamaan, mutta kaveri tulikin kuin uppotukki sisään ilman mitään vastustelua. Silloin heräsi ajatus - onko tuo perhana sittenkin kuha? Kun sain viimein kalan veneen vierelle, nousi vedestä selkäevä, ja minä riemuitsin. Kuha se on! Haavi kouraan ja kuhanpatukka paattiin pois kuleksimasta. Ehkä 1,5-kiloinen, mainio ruokakala oli veneessä. Munat olivat jo menossa pataan, mutta viime metreillä tämä kaveri pelasti sen reissun! Hymyssä suin laituriin, pikainen fileointi ja sitten tyytyväisenä nukkumaan. Se ilta jäi elävästi mieleen osoituksena siitä, ettei kannata heittää kirvestä kaivoon vaan painaa hamaan loppuun asti.

Tänäkin kesänä tuli ilmiselväksi se ahaa-elämys, että kuhanuistelussa olisi äärimmäisen tärkeää jaksaa tehdä niitä kaarteluita, nopeuden muutoksia ja muita kommervenkkejä. Kuten tuossa edellä kertomassani esimerkissä, lähes aina kuha ottaa kiinni kaartaessa, kun uisteen nopeus muuttuu. Se on varmaankin se viimeinen ärsyke kuhalle, joka seurailee saalistaan pidempiäkin matkoja, kun saalis hidastaa tai nopeuttaa yhtäkkiä uintiaan. Tämä on yksi niistä asioista, joka täytyy pitää tulevalla kaudella tiiviisti mielessä. Kyllä se suoraan ajellessakin aikanaan iskee, mutta kikkailemalla mahdollisuudet kasvavat. Lähes jokainen uistelutärppi viime kaudella tuli veneen kaartaessa, suorilla pätkillä sai enemmän haukea kuin tuota himoitsemaani kuhaa.